Kun mä en taho mennä keppejä, niin mä en mee. En aio mennä myöskään ens viikon kisoissa.

terveisin päättäväinen Vappu

Tiedoksi, jos syö vain edes puoli pullollista valkosipuliöljyä, oksentaa varmasti. Parhaan huomion ihmisiltä saa, kun sijoittaa oksennuksen sänkyyn ja ajoittaa sen kaksi ja puoli sekuntia ihmisen heräämistä ennen.

terveisin Merri, hyvin marinoitu

Oli joku juhlapäivä eli päästiin maalle revittelemään ja riehumaan. Kuulemma meistä on mahdoton saada kuvaa, jossa molemmat näkyis hyvin.

Myyränkoloja oli PALJON.

Yöllä ihmiset unohti mennä nukkumaan ja poltti isoa nuotiota keskellä yötä.

Mekin valvottiin, tietysti.

Tulevaisuudesta en tarkkaan tiedä muuta, kuin että yhdellä viikolla saan mennä kuus eri rataa agilityä kahdella eri paikkakunnalla. Jaahas, mitähän kommervenkkiä keksis.

terveisin Mini1-myyrästäjä Vappu

Olin ihan ekaa kertaa virallisissa agilitykilpailuissa. Yhtään kamerakuvaa ei ole, harmi kyllä. Siksipä hämäyksen vuoksi tässä kuvia ylikasvaneesta nurmikosta voikukkineen ja saippuakuplista. Niin, ja leikkivästä, vapaasta ja villistä Merristä. Saattaapa taustalla näkyä Suuri ja Mahtava AgilityTaituri MinäVAPPUkin.

Se kisailu oli omalla, tutulla Takut-kentällä ja etukäteen kuulin, että tavoitteena oli, etten mee autotielle tai käy toisten koirien kimppuun tai muuten lähde kisaalueelta kesken. No, DA! Mähän siis tein agiliitoa, tosissani ja mielelläni ja kunnolla! Ihan vähän eka kerralla ehdin haistelemaan maata, muuten juoksin mihin näytettiin ja kyllä näytettiinkin vähän epämääräisiä kaarteita. Siitä huolimatta menin melkein kaiken niinku siellä pitiki.

Eka radalla jo kahden hypyn jälkeen kuulu joku karjahdus ja olin tehny jonku hypyn muka väärään aikaan. Tuomari laittoi kädet ristikkäin ja sain tehdä ihan rauhassa loppuradan. Kepeillä menin muutamaan kertaan ennenku mahduin Hannan ohi kunnolla niitä aloittamaan, mutta keppien jälkeen menin kuin mahdoton, hienosti keinut ja kaikki hyppelyt ja puomit. Kivaa meillä oli. Agirata, HYL.

Toka radalla oli ekan hypyn jälkeen se meidän oma, uusi RRRRRRRRrengas, ja kävin hyppelehtimässä sen kolmesti, oli vähän hämäävää että mistä kolosta menis. Muu rata oli aika sujuvaa ja kepit menin eka kerrasta heti sillai kun ihmiset tahtoo. Oli aika hienoo. Olisin ehkä ollu tarpeeks nopeeki, jos ei olis sitä rrrrrrrengastahkoomista ollu. Vaikka nyt oli kuulemma joku uusi sääntökin, että ei saa vajaatakaan sekuntia olla liian hidas määrätystä ajasta. Nyt meni aikaa liikaa. Hyppyrata, 10 vp, +5,3 sekuntia. Eka tulos!

Parasta oli, etten karannu, ja että Hanna uskalsi tulla kisaamaan. Se niin jännittää. Mut meillä on kivaa yhdessä. Mennään me toisteki. Ilmottaudutaan johonki, sit ku jaksetaan.

(Ja näin mä nautin auringosta, paitsi nyt kun siis sataa ja ollaan sisällä:)

Terveisin, Vappu, ex-mölli

Ihan vaan että ne ohjurit saatiin tänään pois kokonaan ja silti mä kiemurtelin ne kepit. Hanna sanoo että ei yhtään liian aikasin, kun mut on ilmotettu Takkujen iltakisoihin kahden viikon päästä. Semmonen kisakirjakin ostettiin, ja siihen askarrellaan kuva, tekstiä ja muovit ihan näinä päivinä.

Oon siis käyny nyt kentällä muutamana päivänä. Siis keskellä päivää, kun siellä ei oo kaikkia esteitä eikä ihmisiä ja muita koiria. Sit oon kepitelly. Pikkasen on tylsää, meen aika hitaasti, mutta ohhoh, en ookaan muistanu ollenkaan karata. (Hmmm...)

Kuulin kans, että eilen toi Merri olis ollu pitkästä aikaa vähän tolkumpi omissa harkoissaan. Nyt kun ollaan ulkokentällä, me ollaan eri iltoina, eikä mun tarvi kuunnella kun se räkyttää jail house rockia boksissa. En mä muista että millään esteellä pitäis peruuttaa, mutta kuulemma Merri oli tehny jotain takapakkia agilityssä, kun sillä oli jotenki kuulo huonontunu tai jotain, mut eilen sen korvat oli paremmat ja se muisti mitä on katsominen tai jotain sellasta ja sekin oli saanu vähän treenattua.

Hannalla oli ollu muka surua meidän agilitykäyttäytymisestä, mutta nyt se hymyilee leveästi ja puhuu mielissään niistä kepeistä. En mä niitä joka kerta oikein menny, mutta monesti kuitenki.

Muuten elämä on ennallaan. Ulkoillaan, löhötään ja vedetään rallihepuleita sisällä.

Yks on. Hannan mielestä minä ja Merri voitais saada uudet pannat. Varmaan keltaset, kun ne olis jotain sitruunajuttua. Jos joku haluu myydä semmoset meille, viestiä vaan tännepäin.

Terveisin puhelias Vappu (hauhauhauhau-hauhauhau)

Meillä ei ole sellaista tosi hienon isoa takapihaa kuin isillä ja äidillä on kotona. Tonne meidän pihalle on kuitenkin paistanut aurinko, ja nyt mä kerron mitä siellä ulkona kannattaa tehdä.

Ensinnäkin pitää kurkistella mitä naapurit tekee.

Sitten kannattaa haistella tarkasti.

Välillä voi laulaa haikean laulun.

(Joo. Meillä on tollanen puupatio ja tuo mukanurmikko loppuu tohon pensaikkoon. Maailman pienin piha, mutta riittääpä hihnanmitta ulkoiluun.)

Sitten voi todeta, että jos Vapulla on ollu joku lelu kaks tai kolme vuotta jo, sen voi aivan hyvin silputa. Ja sit niinku silppuaa.

Kuoppia me kans kaivetaan, siitä ei tällä kertaa oo kuvia.

Pihassa on myös tällasia isoja ruokakuppeja, joissa kumma kyllä ei ole ruokaa vaan multaa.

Suosittelen auttamaan puutarhatöissä.

Lopun ajan voi keskittyä olemaan komea.

Terveisin Merri, pihamies

Ei me olla mitään hirviöitä, normaalin reippaita terrierejä vain. Selvennykseksi tätä kotiasiaa. Me ollaan yleensä täällä aika hissuksiin.

Meidän emäntä sairastaa semmoista Masennusta, ja se tarkottaa sitä, että se tarvii paljon koirankarvoja vaatteisiinsa ja läheisyyttä. Tällai.

Oikeesti siis mun vakipaikka on kuningattarena tossa pääpuolen lähellä tai keskivartalolla, ja Merri on tykästynyt änkäämään sohvan ja emännän väliin jalkoihin, niin että saa ittensä kohotettua puoli-istuvaan makuuasentoon vasten käsinojaa. Vaikea selittää, kattokaa kuvasta.

Siellä se on ihan nipussa joskus.

Mä saan haleja, kun mä oon Ihana.

Välillä käyn kielaripusuttamassa Hannaa naamasta, ja sit jää vähän kieli näin joskus.

Ja Merri nukkuu.

Me mietitään mukavia, ja lepäillään vaan.

Terveisin tassuterapeutti Vappu

Eilen pääsin vanhalle tutulle kentälle agilityesteitä katsomaan, mutta en oikein ehtinyt menemään niitä, kun siellä autotiellä meni isoja autoja lujaa, ja kävin niitä katsomassa.

Osaan juosta melkein yhtä lujaa kuin autot! Hervannassa on paljon autoja!! Autot on kivempia kuin emäntä, Merri, nakit ja agilityesteet yhteensä!!!

En ymmärrä, mulle sanottiin etten ehkä pääse harjoituksiin. Olis kyllä kivaa nähdä taas ne autot.

Terveisin tosisikanopee Vappu

Jos olet 9 kk vanha parsonpoika, tiedät että kukaan ei yhtään arvosta sua. Siis muakaan ei.

Nää ei tajua. Esimerkiks näitä oivalluksia, elämän helpotuksia.

1) Roskien pitää olla puhtaita. Tärkeetä on millaisen kuvan antaa ulkopuoliselle. Sillä ei ole mitään väliä, että omilla lattioilla on vaikkapa teroituspurua tai kahvinporoja, kunhan ulos vietävät roskat on kunnolla ja huolellisesti nuoltu puhtaiksi. Esimerkiksi voipurkit, raejuustopurnukat, marinadipussit, juustojen kääreet. Onhan todella noloa, jos niissä on jälkiä syömättömästä ruuasta. Siksi pitää tyhjentää keittiön roskakori ainakin kerran päivässä ja käydä läpi huolella lattialle levitellen, nuollen ja pureskellen kaikki sisältö. Eteen kasatut verkkoviritelmät tai tuolit eivät parsonia hidasta.

2) Jäisen ruuan sulattaminen on täysin turhaa. Varsinkin jos ykköskohdassa on jätetty kätevä kiipeilytuoli keittiöön, voi tiskipöydältä bongata aarteita. Kerrankin siellä oli lähes kilo barf-sosetta ja lihaa jäisenä. Aivan oudon käsityksen mukaan sitä olisi pitänyt syödä sulatettuna ja useampaan ateriaan jaoteltuna. Minä sentään olin kuunnellut tuomaritätiä näyttelyssä ja tiedän olevani aliravittu ja aivan liian laiha. Söinkin kaiken. Hetken luulin, että sain ymmärrystä ja kehuja, kun hytisten yritteässeni nukkua päiväunia sain peiton päälleni, mutta sitten kuitenkin emännän huutovolyymi yllätti taas kun jättämäni (erittäin puhtaiksi nuollut) muoviriekaleet löytyivät.

3) On aivan hyödytön välivaihe agilitykäskyn ja palkan välissä tehdä joku temppu. Paljon käytännöllisempää on ottaa vain se palkka ja mennä nautiskelemaan siitä mahdollisimman kauas häiritsevistä ihmishenkilöistä. Ajatelkaa, että kun olin narupallolelun kanssa juostuani keskellä agilityputkea omassa rauhassani ja iloisena, viisi ihmistä erehtyi kaivelemaan ja ravistelemaan minua sieltä pois. Turhaa, ei ihmisillä ole käytännöllisyyden arvostusta.

Yhdeksän kuukautta vanhana oleminen on mukavaa, jotain surinaa kuuluu joskus, mutta ihan kuin minua kommennettaisiin vähemmän. En ainakaan kuule mitään käskyjä.

Olen muuten pulskistunut vähän viime aikoina. Tarkasti tutkimalla kylkiluut tuntuvat ihmissormin, mutta en ole enää ruipeloinen. Isoksi kasvaminen on mukavaa. Velipojalle terveisiä sinne uuteen kotiin.

Terveisin tosi iloinen ja reipas, vähän kuurohko Merri