...vaan kun ei. Tottakai kaikki meidän mokailut on oikeesti sitä kun toi emäntä on kömpelö ja vispaa ihan hölmöjä, mutta en mä voi sanoa sitä sille, kun sillä on niin paha mieli. Se voi ruveta itkeen. Sen mielestä ei oo kivaa kun mä oon ihan kierroksilla ja kiree ja karjun kuin jalompi peura siellä konttiin sidottuna odotteluaikana. Ja pikkasen juoksisin muuallakin kuin kentällä kun vihdoin irti päästetään. Sitten pitäis sellasen kans viittiä tehä jotain, kun pitää jäädä hösäämään ja hinkkaamaan jotain esteitä ja putkia uudelleen ja uudelleen. Mua kyllästyttää ja sitä kyllästyttää ja paha mieli siitä vaan tulee. Onneksi se toinen rata meni parissa kohdassa edes vähän paremmin, että ehkä viittii tulla ens kerrallakin. Jos toi nainen tulee paremmalle tuulelle.

Meidän elämä ei oo ollu ruusulla tanssimista. Tässä on rakkaus kovilla ollu semmosen kuukauden. Pari kertaa huonoja uutisia eläinlääkärissä. Pari kertaa paskat menestykset näytelmissä. Agia on ennen odotettu aina ilolla, nyt sielläkin oli aika paskaa. (Eikä siinä muuta vikaa oo kuin tuon muka ohjaajan molemmat vasemmat jalat, pää ja kädet. Siis tylsäks menee kun se kompuroi.) Kyllä siihen jotenkin voi tottua että on koko ryhmän surkein koirakko jos ite edistyy, mutta takapakkipäivän jälkeen ei näkäjäns voi ihminen edes nukkua. Herättää koiraparankin.

Sais tykätä musta ihan heti enemmän tai mä muutan mummulaan. Ei se edes ekana huolehtinut onko mulla sirpaleita tassuissa tai jotain, kun työpäivän aikana kävin pöydällä ja pudotin sen kukat ja se vesilasi meni rikki. Laitto kukat ekana veteen. (Siis ne sirut oli siivottu jo aikasemmin. Tulee tänne sentään nuorempaa henkilökuntaa jo aikasemmin iltapäivällä. Eikä mulla mitään haavoja ollu, että tiedoks vaan.)

Tympeetä. Tekee mieli komennella ja räkyttää päivä päivältä enempi. Kun ei noi passaa hyvin.

Semmonen ehkä parannus tai ehkä pahennus mun palvelemisen tasoon tulee, että mahdollisesti menetän pitkän lenkkeilyoikeuden harkkoihin ja sieltä pois. Ihan siks, että mulla olis oma boksi mukana ja saisin makailla yksiössä kaikki huiliajat. Tykkään lootassa olemisesta että sikäli tää on hyvä juttu, mutta on noi kävelyt olleet hyviä kans. Jään miettiin tätä ja lähden nyt nukkumaan. On nääsnääs aamuyö. Toi koheltajaemäntä ei saa edes unta, sillä on paha mieli.

En tiiä pääsenkö edes ketulle huutamaan. Jos mun biorytmit ja tähtikuviohommelit pysyy yhtä huonossa jamassa kuin viime viikkoina, ei taida siitäkään tulla mitään. Viime viikolla vielä ilmotettiin, että odotellaan jos tulis mäyräkoiria enempi kokeeseen, että vasta lähempänä kisapäivää voi ilmottaa jääkö muun rotusille tilaa. Ilmottautunu oon vissiin maaliskuun puolella. Koe olis jo ens viikonloppuna. Mun mielestä vois jo kertoo saako tulla vai ei! Vaikka mitäs sitä. En kai mä sielläkään pärjää. En oo muuallakaan kelvannu kuin rukkasnahkaks. Nimittäin viime aikoina. Kuukausi sitten mua olis luullu vielä tosi kivaks ja hienoks koiraks.

Tekis mieli sanoo että haistakaa kettu, mutta en sano.