Mun blogiin ei tule tekstiä eikä kuvia, vaikka kuinka murisisin ja huutaisin, ulvoisin, vinkuisin ja haukkuisin. Mun jättimäisimmällä emännällä on ihan mäntti tauti, sen nimi on masennus. Siitä on seurauksena saamattomuutta, ja varsinkin jos joku juttu jää tekemättä, sen tekemiseen tulee iso kynnys, eikä meinaa tulla koko hommasta mitään. Erikoisterkut Panulle, joka on kaipaillut blogitekstiä. Nyt on juttuja ja nekin ihan vanhoja vaan ja SUN EMÄNNÄN ottamia kuvia. Siis kaikista tämän kirjoituksen kuvista kiitos Leenalle! (Eikäpähän meitä haittaa ollenkaan, että leirikuvat ei ole agiliitelystä, eikä se, että ne on otettu filmikameralla ja sitten skannattu. Ollaan iloisia, kun Minun Kauneuteni tulee nettijulkiseksi taas.)

Jo kiljoona vuotta sitten olin siellä agilityleirillä. (26.-27.5.) Olin alkeisryhmässä ja opin vaikka kuinka. Sain mennä puomia ja a:ta ja rengasta ja pituutta ja hyppyjä ja keppejä ja putkea - ja kivaa oli. Siis sikakivaa. Näitä hommia olen jatkanut Ylöjärvellä Hannan työpaikan takana parsonyhdistyksen järkkäämällä agin alkeiskurssilla ja sieltä ei ole kuvia kun ne on jossain hukassa. Mutta rrrrrakastan agia!) Niin siis siellä leirillä oli ihan tylsää olla huoneessa boksissa, mutta muut hommat oli ihania. Agiharkkojen lisäksi leikittiin uusia leikkejä, mm. sain etsiä puunrungosta makkaranpaloja ja kuonokeilasin ja etsin nakkeja vesivadista. Viimeisestä on kuvakin, ja olin muuten ältsin nopea siinä!

Olen vähän ärhäkkä joskus (kuulemma melkein aina) tavatessani muita koiria, mutta tottuuhan niihin sitten, ja Panun kanssa oltiin enempi yhdessä lenkeillä ja kaikkea, ja ruvettiin ihan kavereiksi. Me käytiin metsäkävelyllä paikassa, jossa tuli Ikaalisista tuttu haju! Ajatelkaa, me löydettiin ihan itse oikea kettuluola! Me päästiin kahdesta eri suuaukosta sinne sisään. Panu kun on aika laaja rintakehästä, niin se oikein laajensi suuaukkoa kaivamalla, että pääsi paremmin. Sunnuntaina käytiin uudestaan Veeran kanssa, ja sekin meni rohkeasti sinne luolaan. Oltiin kyllä onnellisia koiria! Sunnuntaina ei muuten ollut ollenkaan niin pistävä se haju enää ja oli koirien tassunjälkiä tullut lisää. Lauantaina me oltiin ihan likaisia ja haisuisia itsekin, jouduttiin meriuinnille. (Tai Panu pääsi, minä jouduin. En vieläkään tykkäisi kuin kahlata.)

Tässä näätte kun meen luolaan ja tuun ulos. Uusi hihnani on parimetrinen, sen verran sain sisälle mennä. Irti ei päästetty.

Kun mä olin kerran ollut jo pari kertaa harkoissa, päätin sit että täytyy mennä kattoon vähän korkeempitasoista liitelyä, kun kerran aion isona pärjätä kisoissakin. Kattelin sitten malliksi kokonaisen päivän (8 h vai mitä siinä meni) Agilityn SM-kisoja. Osasin olla koiriksi. Pari tuntia kyttäsin ratasuorituksia ihan älyttömän tarkasti, ja muun päivän käytin kuuleman mukaan tositarpeeseen tulevaan rauhoitusharjoitukseen. Eli otin oman kulta-emännän kanssa rennosti enkä piitannut väkijoukoista ja muista koirista ja hälinästä pikkumurahduksen vertaa. Panu ei ollut mukana Leenan kans, mutta Leena oli mooonta tuntia ja ihmetteli koko ajan ääneen, että miten toi Vappu on noin rauhallinen. Ei ollut, raukka, ikinä nähnyt mua ihan rentona. (No, kun ei se ole meillä kotona käynyt ja jossain parsonlenkillä on ihan pakko olla sata lasissa alusta loppuun.) Otti sitten useita kuvia musta kun pötköttelin Hannan sylissä meidän uudessa kisatuolissa. Saatiin sähköpostilla niitä fotoja ja lupa näyttää täällä. Silvuplee vaan muutkin kattomaan nyt, että oon mä joskus ihan lötkönä. (Ja vieressä on tosiaan kisakenttä ja ihmisiä ja koiria oli ihan himmelin paljon.)

Mä tiedän agiliitämisestä nykyisin ihan kaiken, mutta Hanna ei. Siks mä vähän aion treenata sen kans. Alkeiskurssi tosiaan loppui, mutta mulle on ostettu omia puukeppejä joista tulee pihaan agikepit. Elokuussa me treenataan ryhmän kans vielä viis kertaa alkeisjatkoa. Sit kai joutuis etsiin jonkun seuran. Meille sanottiin alkeiskurssin (10x) viimeisellä kerralla kommenttina, että mä oon hyvä agikoira, ja ihan hyvä pari meistä tulee, että jatkakaa ihmeessä. Ni. Hyvin sanottu, kun mun emäntä on ihan kankea ja paksu ämmä. Kivaa meillä on kyllä ollut melkein aina. Satoi tai paistoi.

(Juu ja eilen oltiin keskellä metsää kun alkoi sataa. Meni vielä kolme varttia ennen kuin päästiin autolle. Kävelin päätä roikottaen Hannan kantapäiden kohdalla, paitsi kun auto oli jo lähellä, lähdin kiskomaan sinne päin. Palelin koko illan kunnes emäntä tajus laittaa mulle villapaidan. Heinäkuussa saisi kyllä olla paremmat kelit.)

Kai tänne voisi nyt kirjoitella tosiaan useamminkin. Toivottavasti. Kotikoneelta etsitään niitä muutamia agikuvia, ja yksi missikisatuloskin on kokonaan kirjaamatta, vaikka seuraavat näytelmät on jo ensi viikolla. Tyhmää, kun tassuilla on niin vaikea kirjoittaa, kirjoittaisin muuten itse.