Eilen oli ihanaa. Sain huudella ketulle!

Erikoista reissussa oli alku: Riitta tuli hakemaan mut omasta kodista ja otti autoonsa. Siellä oli pari koiraa ennestään. Alma tuli mukaan, kun sillä on vetoketju tai joku leikelty massuun, ja sitä piti vahtia. (Oli se rauhallisesti kyllä. Eikä päässyt, raukka, ketun luokse ollenkaan.) Sitten siellä oli ihan pieni poika, semmoinen 9-viikkoinen Teukka-pentu, joka piti ottaa mukaan, kun se on niin pieni, ettei osannut olla yksinkään. Hanna tuli kyytiin Ylöjärveltä, kun sen työt on siellä. Kehtasi vielä ajomatkan aikana leikkiä sen pikkupedon kanssa. Selityksenä oli että se oli niin kova haukkumaan. Olen mäkin, eikä mun kanssa leikitä autossa ikinä! Boksissa vaan pitää yksin maata! Sitäpaitsi olen ihan yhtä suloinen kuin pennut - olenhan... (Nyt tuli epävarmuus ja epäily. Ei kai ne vaihda mua nuorempaan. Nyyh.)

No. Tunnin kun ajelee, pääsee ihanaan, ihanaan paikkaan! Olen siellä kerran ennenkin ollut, ja näin silloin nenäkkäin sen punaisen ketun ja sain kiljua sille häkin läpi. Nytkin aloitettiin sillä samalla. Se Risto, joka EI siis ole koira, vaan pahanhajuinen ja ärsyttävä KETTU, naksutteli ja sihisi. Piti sille haukkua. Ja mua kehuttiin taas. Muitakin koiria oli mukana. Parsoneita, parsoneita ja sitten se meidän kokoinen mutta värivammainen Laku (joku saksalainen ärrieri ja osaa metsästää ja näytti vähän mallia siellä). Mä jouduin meneen viimesenä, kun olin niin herkullisen hajuinen tyttö!

Ekaksi en olisi millään halunnut mennä pimeään putkeen, sellaiseen ahtaaseen vanerisysteemiin. En ole koskaan ollut sellaisessa ennen. Sitten mulle näytettiin sieltä keskeltä sitä kettua, ja sain sille vähän avoputkesta karjua, ja yritettiin uudelleen. Pikkaisen Hanna mua tuuppi pyllystä, ja vähän matkan päästä avattiin kattoa, että näkyisi valoa, ja jopas menin sinne sitten haistelemaan ja tutkimaan, ja onneksi menin, oli nimittäin jännää. Pääsin menemään pitkät matkat ja monta mutkaa. Muutamissa kohdissa oli niitä ahdingoiksi sanottuja, mutta en ollenkaan ahdistunut, kun siitä mahtui menemään kyykyssä. (Jotkut joutuu menemään kyljelleen, mutta ei mun tartte. Mahdun ihan hyvin muutenkin.) Aluksi mua huudeltiin ja houkuteltiin kopistelemalla ja kutsumalla (ulkopuolelta käsin), mutta kai mää nyt ittekin tajuan mennä sinne, missä haju on tyrmäävin. Yhtään ei ollut peltejä tai ovia kiinni, ja pääsin kuonokkain sen toisen ketun kanssa (mikäsenytoli-Rosina-taijokusemmonen). Kerran vähän vinkaisin ja peruutin suoran pätkän toiseen päähän, mutta tulin uudestaan haukkumaan sitä. Sain kerrankin louskuttaa leukojani sillain kuin tykkään, ja ihmiset vain kehui!! Kun katto avattiin, tulin ulos iloisesti virnistellen, kun oli ollut niin mukavaa! Myöhemmin menin uudelleen sinne luolastoon koluamaan, mutta mua huijattiin: se olikin tyhjä.

Suosittelen kaikille kavereille tuota kettuluolailua! Se on mukavaa! Kotona joutuu kyllä suihkuun, mutta ei sekään ole kovin kamalaa. Mun boksikin tuoksahtaa mehevästi ketun pissalle, joten muistoja voi lämmitellä aina sinne mennessään. [toim. huom. Lähteeköhän se haju?] Oma turkkini on valkoinen ja kaunis, kun pesin Aloe Veran saippualla, joka on hellä nahallekin. Kuono oli vähän turpea, mutta ei siitä löydetty koloja. En tainnut saada hammasta, mutta ehkä vähän kolisin siellä putkessa.

Meen kesällä uudelleen! Ja ehkä jo tänä vuonna kokeisiin, jos harkat menee yhtä hyvin kuin eilen!