Ihmiset ne luulee kaikkea. Esimerkiksi, että olen tosi kireä mimmi, ja kiihotun äärimmilleni noista meidän muista elukoista ja olen siksi stressissä. Jassoo. No, ehkä mulla on reisilihat hyvässä timmissä juuri siksi, kun käyn kurkkimassa häkkeihin. Mitä laittavat pöydille ne pikkuelukat. Saatan mennä siinä samalla aika lailla kierroksille. Myönnetään, mutta onko se nyt niin kummaa. Ääntäkin musta tulee, mutta se on mun luonto. Älkääs tulko siitä valittamaan.

Taidan salaa vähän tykätä tuosta marsusta. Tai nyt on sanottava, että väärä aikamuoto. (Siis mä osaan kielioppiakin - ilman mitään kouluja. Tarttuu kun on koululaisia pieninä emäntinä.) Tykkäsin. Eilen meni Susanna-marsu huonoksi ja huohotti kyljellään. Kyllä mä tiesin, että se pian kuolee, ja menin ihan vakavaksi. Makasin sen häkin / pöydän alla pitkät ajat iltasella ihan hiljaa ja hereillä. Odotin. Yöllä oli marsu kuollut. Vähän on nyt erilaista. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun viime viikolla kuoli toiseksi viimeinen gerbiili, ja se ihan viimeinen on vanha myös. Kohta täällä olen minä vain!

Oikeastaan sikäli kiva juttu, että taidan saada lisää huomiota ja aikaa perheeltä nyt.