Emäntä on ihan höperöksi tullut. Eilen kotiutui vasta yhdeksän aikaan, eikä mua ollut kukaan vienyt iltalenkille. (Kotona oli kyllä neljä ihmistä.) Koko illan ja vielä tänään aamullakin höpsöili, rapsuili ja kuiskaili kuinka KIVAA meillä tulee olemaan agilityssä yhdessä. Mikähän sitä vaivaa?

Kuulemma pitäisi treenata kotona vähän luopumista ja paikallaanolojuttuja sekä targettia. Joo, en ymmärrä noita sanoja minäkään, mutta kaikki mitä illalla vielä testailtiin oli jo valmiiksi tuttua. Luopuminen on sitä mitä tein jo ihan pienenä. Että on niitä nameja ja houkuttimia emännän kädessä tai lattialla eikä saa ottaa. Sit saa syödä kun annetaan lupa tai tungetaan suuhun. Oon tosi varovainen. Joskus pitää antaa se lupa kolme, neljä kertaa ennenkuin uskon, että se nami on nyt mun. Oon siis valmiiksi hyvä tossa. Paikallaanolon nyt kaikki tietää. Samaa hommaa oikeestaan, ja helppoa jos ollaan kotona sisällä. Targetti sitten. No. Emäntä otti sellasen sinisen muovilautasen (kun se ei karkaa tuulessa niin pahasti kuin paffilautaset ja sitäpaitti siinä on reunat) ja laitto siihen herkkuja. Sit taas luvan perästä menin napsiin ne siitä. Siis nää syömäjutut on helppoja. Heti tajusin, että tää on sitä samaa kuin se kosketuskeppijuttu, jonka jo osaan, ja onhan se! Kokeilinkin tökkiä sitä lautasta kuonolla, ja siitäkin sai palkkaa. Eli se lautanen on mun kaveri. Kaikki, joilla on evästä on.

Jos tää agiliito on näin helppoo niin kukkuu, miksei aiemmin alotettu. Saa olla emännän kans ja saa nameja.

Sitä en tajua, että miks se sit oli yksin ulkona sateessa ja mä olin kotona. Kleni ja jotkut kouluttajan koirat (joista yks tykkäs musta eli mun juoksutuoksuista emännän lahkeissa) oli saanu olla siellä ulkona kans ja tehdä jotain muutakin kuin syödä. Ens viikolla olis sitten mun vuoro, mutta mitähän siitä tulee, kun pitäis tulla mun vihollisen Loten kans samalla autolla. Loten omaihminen Anscu hakee mut ihan kotoa ja kotiin tullaan yhdessä mun emännän, siis Hannan, autolla. (Tai oikeesti se on MUN auto.)